Keltaisia linja-autoja

Varikko näyttää tyhjältä tänään. Pieni raikas tuulenvire puskee syksyn ruskettamia lehtiä ylös ja alas, ylös ja alas. Piha on täynnä keltaisia, hieman ruostuneita ja surullisen näköisiä linja-autoja. Niiden ikkunat ovat pirstoutuneet ilkikuristen lasten kiveniskuista ja penkkien lävitse paistavat pillahtaneet jouset.

Nurkassa kyräilee yksinäinen vanha linjuri, joka aina välillä päästää ilmoille savunkatkeran sävelmän. Se koettaa laulaa, mutta ääni, jonka se päästää, muuttuu vain ujellukseksi. Sen ainut lohtu on haikea mies, joka toisinaan kävelee linjurin ohitse. Hän hyräilee tarttuvaa sävelmää ja jostain syystä se on syöpynyt myös sen mieleen. Ei sillä, että linja-autoilla mieltä olisi.

On syksy ja hylättyjen linja-autojen on aika kokoontua. Yksi kerrallaan ne harhailevat vanhalle paikalle. Aivan kuin ne tietäisivät, että kokoukset olisivat varsin hyödyttömiä, mutta ne osallistuivat niihin silti yhteisen hyvän nimissä. Ensmmäisenä hiljaisuuden rikkoo paikan vanhin, numero 16 nimeltään. Se toteaa kaikkien olevan jälleen paikalla ja kokous julistetaan alkaneeksi. Numero 16 kertaa pelisäännöt ja muistuttaa jokaista siitä, miten tulisi sireenin soidessa toimia.

”Kaikki muistavat nyt varmasti olinpaikkansa, eivätkä lähde enää harhailemaan. Eikö niin numero 13?”
”Kyllä 16, päässäni on selvä kartta.”
”Hienoa, sillä jos päätät vielä eksyä, meissä ei valitettavasti ole tarpeeksi voimia raahata sinua takaisin.”
”Kyllä 16.”

Numero 13 oli oikea epäonnen pesäke. Se harhaili milloin missäkin, purkamolla, lataamolla ja jopa tehtaalla. Se katseli kateellisena aivan uusia, kiiltäviä keltaisia linja-autoja, jotka pääsisivät kohta kyyditsemään ylpeitä omistajiaan upouusissa katteissaan.

Vanhoilla linja-autoilla oli tapana kokoontua aina syksyisin. Numero 16 oli kirjannut lokikirjaan merkinnän jokaisesta talvella ja keväällä menetetyistä autoista, ja näille pidettiin aina pienimuotoiset hautajaiset. Ikään kuin vanhaa peltiä kunnioittaen.

Joka vuosi ainakin yksi auto häviää tappelun luontoa vastaan ja lopettaa toimintansa. Niiden pyörät juurtuvat maahan ensipakkasen toimesta, sillä renkaat ovat rikkinäiset ja hajalla. Eteenpäin ei pääse, koska pito on täysin kadonnut. Ihmiset eivät välitä eikä heitä sen koommin kiinnostakkaan. Itsekkäitä paskiaisia. Ne kiittämättömät sielut.